Tämä on varsinaisesti ensimmäinen koskaan kirjoittamani päiväkirjamerkintä. Sinällään olen aavistuksen harmistunut siitä, että kirjoitan sen tällä tavoin. Päiväkirjaan tulisi kirjoittaa käsin, esimerkiksi tylsyneellä lyijykynällä, jota on pureskeltu hermostuneena kokeessa, ei näppäimistön välityksellä. Lisäksi päiväkirjan kuuluisi olla henkilökohtainen, sen sivujen pitäisi pursuta salaisuuksia, jotka vain sinä ja kirja jaatte.
No, kysy pois. Tiedän, että mietit, miksi edes yritän aloittaa tätä tällä tavoin, jos kerran uskon sen olevan väärä tapa. Vastaus on ilmeinen – haluan, että edes joku, edes joskus, tuntisi minut. Päiväkirjani, sellainen ruskeakantinen ja sivuiltaan käpristynyt, toki tietäisi kaiken minusta, mutta tuskin kertoisi mitään eteenpäin. Tämä taas, kutsutaan sitä vaikkapa iltakirjaksi, ei ehkä kerro kaikkea minusta, mutta toisaalta se sallii minun viimeinkin esittäytyä. Kenelle, siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta kenties niin on vain hyvä.
Nimeni on Vincent. Luultavasti pohdit nyt, ettei se ole kovin suomalainen nimi – totta sekin. Toisaalta, naapurissani asuu tyttö nimeltä Bettina, ja hänenkin nimensä kuulostaa eksoottiselta Pekkojen ja Laurojen keskellä. Samaan aikaan Irlannissa joku lapsi saattaa tulla nimetyksi isotätinsä, Leenan, mukaan – eikö lapsen nimi olekin perin irlantilaisista perinteistä poikkeava? Siitä huolimatta lapsi voi olla sydänjuuriaan myöten irlantilainen.
Iälläni ei liene merkitystä, se kun muuttuu. Tänään saatan olla kolmetoista tai kolmekymmentäkolme, mutta jos kerron tarkan ikäni, alat helposti yhdistää minuun asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Kerron siis, että olen suhteellisen nuori ja käyn koulua – myöhemmin voit ehkä päätellä, millaista. Se ei kuitenkaan ole juuri nyt tärkeää.
Ennen kuin lopetan, haluan kuitenkin kertoa muutaman asian. Tämä blogi ei ole peli, mutta omalla tavallaan se ehkä muistuttaa sellaista – onhan lähes mahdoton tehtävä rakentaa paikkansapitävä kuva ihmisestä kaikkine ominaisuuksineen ja erikoisuuksineen, ellei tätä tunne. Siksi aionkin antaa jo näin aluksi muutaman palan, josta lähteä liikkeelle. Ne eivät ole pelkästään sinistä väriä kuten taivas useimmiten tuhannen palan palapeleissä, mutta yksinään niitä on silti yhä vaikea liittää kokonaisuuteen. Siitä huolimatta, kuva täydentyy vähitellen, sen voin luvata – kuinka selkeä tai todellinen siitä muodostuu, sitä on vaikea ennustaa.
Pala 1: Minä pidän reggaemusiikista. Sen letkeys saa minut hymyilemään ja irrottautumaan hetkeksi raskaista mietteistä. En kuitenkaan kuuntele sitä usein, koska en halua kadottaa sitä riemua, jota koen aina esimerkiksi (tämä esimerkki siksi, että harva teistä tuskin tuntee reggaen edustajia kovin hyvin) Marleyta soittaessani. Mielelläni kuuntelen reggaemusiikkia vanhalta äänilevyltä – cd:n kuunteleminen veisi pois suuren osan tunnelmasta.
Pala 2: Kielet kiehtovat minua suuresti. Erityisesti unkari, kreikka ja aramea, mutta lähes kaikki muutkin. Murteet ja sanojen pohjavärit ovat minusta äärimmäisen mielenkiintoisia. Epäilen, että joskus kirjoitan tähän blogiin jollakin sellaisella kielellä, jota kovin moni lukijoistani ei ymmärrä – mutta silloin uskoisin, että ne, jotka jaksavat ottaa selvää merkityksestä, tulevat ilahtumaan.
Pala 3: Pidän palapeleistä, ellette sitä vielä arvanneet. Erityisesti rakastan niitä sinisiä kohtia taivaassa, joita on mahdoton ratkaista ennen kuin kaikki palat ovat selvillä.
Ehkäpä joku ryhtyy ratkomaan tätäkin palapeliä. Jos niin käy, toivotan onnea taivaspalojen kanssa. Ne voivat olla hankalia, mutta väitän silti, että loppuun asti selviäminen on varsin palkitsevaa.
